Täällä minä nyt olen ollut neljä kuukautta ja 10 päivää. Ja nämä reilut neljä kuukautta ovat olleet parhaimmat kuukaudet koko elämässäni. Olen niin ylpeä, että uskalsin lähteä työssäoppimaan ulkomaille.
Ennen lähtöäni toivoin itsenäistyväni, olevani onnellisempi ja iloisempi. No, sitä minä kyllä olen. "Vain" neljässä kuukaudessa olen kasvanut aivan hirveästi. Olenhan myös iloisempi, en tiedä johtuuko se siitä ettei minun tarvinut "kärsiä" Suomen kylmyyttä. Tai ehkä se johtuu siitä, että olen saanut täältä paljon upeita ja ihania ystäviä. Maaliskuussa kirjoitin vähän ylös ajatuksiani:
Mulle sanottiin, että ensimmäiset kaksi viikkoa ovat ne vaikeimmat. Olet juuri tullut uuteen maahaan, ilman läheisiä tai tuttuja. Pitää opetella uudet rutiinit, paikat ja ympäristö, miten elää ja työskennellä tuntemattomien ihmisten kanssa. En voi kuitenkaan allekirjoittaa tota. Mä sopeuduin tänne todella hyvin. Mulla ensimmäiset kaksi viikkoa meni silmänräpäyksessä. Voi olla, että mun sopeutumista tänne helpotti suomalainen kämppis. Miten ihanaa olikaan jakaa ajatuksia ja päivän tapahtumia suomeksi. Myös kiva työ ja työkaverit on auttanut asiaa. Totta kai sopeutuminen olisi ollut vaikempaa jos on työpaikassa missä ei tykkää olla tai jos työkavereitten kanssa ei juttu luista. Mulla on ollut koko ajan tekemistä, joten koti-ikävä ei ole kerennyt iskeä. Onhan mulla pieni ikävä läheisiä ja se tuntuu hassulta, että en ole nähnyt vanhempia ja sisaruksia moneen kuukauteen, mutta vielä ei ole mikään suuri kaipuu takaisin Suomeen. Aika menee niin nopeasti joten jokaisesta hetkestä on nautittava.
Olen tullut tänne keräämään uusia kokemuksia, kasvamaan, itsenäistymään ja hankkimaan uusia ystäviä.
No millaiset fiilikset on nyt verrattuna maaliskuuhun? Edelleen voin allekirjoittaa kaiken mitä tuolloin kirjoitin. Tosiaan nyt kun kotiinpalu häämöttää, alkaa pikku hiljaa olla ikävä omaa huonetta, Suomen luontoa (ja ruokaa!!) sekä perhettä. Kohta kuitenkin olen jo kotona!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti